Suomennos (ote alkuteoksen sivuilta 11–15): Jarna Piippo
Käsikirjoitus saapui sähköpostitse kokonaisuudessaan, ja minulta kesti hetken paikallistaa siitä oma osuuteni. Kyseessä oli jonkinlainen epookkielokuva, jossa aikakausi toimi kulissina rakkaustarinalle, tai näin päättelin seksikohtausten perusteella. Minä olisin inkvisition kirjuri, jonka piti ojentaa pöytäkirja pääinkvisiittorille, joka oli juuri kuulustellut ritaria, jolla oli rakkaussuhde neitoon, minkä tähden roisto oli ilmiantanut ritarin. Minun piti sanoa vain: ”Tahtooko Teidän armonne lukea pöytäkirjan? (Ojentaa kuulustelupöytäkirjan pääinkvisiittorille.) Meillä on jo riittävästi todisteita ja voimme lähettää hänet roviolle!” Inkvisiittorit olivat käsikirjoituksessa jesuiittoja eivätkä dominikaaneja, koska ”jesuiitoilla on enemmän sex appealia”, kuten ohjaajan perusteluissa todettiin, sitä paitsi ”kukaan ei tiedä keitä dominikaanit ovat, mutta kaikki tietävät mikä on jesuiitta, ja ihmiset yhdistävät luonnostaan jesuiitat irstailuun, ihan niin kuin juutalaiset yhdistetään kyltymättömään rahanhimoon.” Minun henkilöhahmoani käsikirjoitus luonnehti lyhyesti: Isä Bartolomeu – neljäkymmentä vuotta, keskipituinen, tumma tukka, ruskeat silmät, parta, ei viiksiä, luikeroa tyyppiä”. Fyysisiin ominaisuuksiin en voinut paljon vaikuttaa (olen sattumalta keskipituinen, tummatukkainen ja neljäkymmentäkaksivuotias), joten yritin pohtia, mitä käsikirjoittaja tarkoitti luikerolla tyypillä. Täytyy tunnustaa, että en paneutunut asiaan sen syvemmin. Vaimoni oli jo mennyt maata otettuaan Voltaren-tabletin. Internet oli vakuuttanut hänet siitä, että tulehduskipulääkkeet vaikuttavat myös niihin hermosoluihin, jotka aiheuttavat masennusta. Minulla oli muutama tunti aikaa ennen kuvauksia. Tuumin että kuvauspaikalle kannattaisi mennä väsyneenä, sillä inkvisiittorit olivat ilmeisesti kuulustelleet ritaria jo useamman päivän ja tämän jesuiitan, miten luikero hän sitten olikaan, tuli lisäksi suorittaa veljeskuntansa määräämät rukoushetket, joiden aikataulu oli varmasti vaativa. Jäin siis selailemaan suosimiani verkkosivuja. Näin että Second Lifen Deidreltä oli tullut meiliä, mutta en halunnut vastata hänelle saman tien.
Puoli kahdeksalta aamulla olin valmiiksi puettu ja maskeerattu. Sen jälkeen minun piti jäädä lounasaikaan asti seisoskelemaan sandaaleissa kolkolle käytävälle – inkvisitio toimi studiossa eräässä parakissa kaupungin ulkopuolella. Bia käveli ohitseni perinteisenä pyykkärinä, leveässä hameessa ja korsetissa, vaatemytty päänsä päällä, mutta ei tunnistanut minua. Ylläni oli monumentaalisen kihara parta ja näytin varmasti nuutuneelta vilun ja unenpuutteen takia. Tuotantoassistentin assistentti ohjasi minut armeliaasti ruokalaan, missä istuuduin muiden samaan veljeskuntaan kuuluvien munkkien pöytään. Pääinkvisiittori oli vanha portolainen näyttelijä Montinho, jolla oli kokemusta vaikka muille jakaa kaikenkarvaisista elokuvista ja televisiosarjoista. Hän oli keikkunut urallaan statistin ja pienten sivuosien välillä, minkä ansiosta hän oli saanut hankittua kokemusta ilman riskinottoa. Tarkkana havainnoijana hän oli saavuttanut mainetta kriitikkona ja miltei koomikkonakin. Hän tervehti minua läimäyttämällä näyttävästi olkaani (näyttelijät ovat säännöstään ilmaisuvoimaisia), ja aloimme kertoa kaskuja ja tarinoita adsl-liittymien asennuksesta ja nettikaapeleista. Jotkut kollegat kuvailivat sähkölaitoksen tunarointeja, toiset kaasuongelmia. Lopulta jäimme vatvomaan bensan hintaa. Koska me kaikki katselimme samoja uutisia emmekä tienneet yhtään enempää kuin sen mitä ruuduissa näytettiin, keskustelu muistutti kovasti televisiolähetystä. Vain eräs coimbralainen näyttelijä ja bloggari, joka asui eristyksissä pienessä kylässä ja konsultoi lähteitä suoraan internetistä, valitsi astetta pelottavamman maailmakuvan. Hän väitti tuntevansa hyvin ”intressit” meidän kuulemiemme uutisten taustalla ja lopetti lauseensa pahaenteisiin kolmoispisteisiin, jotka saivat ihomme kananlihalle. Tunnelman kevennykseksi aloimme puhua elokuvasta.
Montinho piti projektista. Hänen mukaansa siitä tulisi menestys. Kun mainitsin hänelle epäjohdonmukaisuuksista, asiavirheistä, juonen tyhjänpäiväisyydestä ja dialogien idioottimaisuudesta, hän iski minulle silmää ja vastasi intoa hehkuen: ”Sehän on fiktiota, pelkkää fiktiota! Se on täynnä toimintaa! Ja erotiikkaa! Ihmiset rakastavat sellaista! Kuka tahtoo tehdä laatuelokuvaa suurelle yleisölle? Eihän sellainen projekti olisi uskottava. Sitä pidettäisiin julkeana!” ”Hei mutta oikeasti”, yritin väittää vastaan, ”kuka nyt laittaa kuningatar Maria II:n inkvisition aikakauteen!” ”Melko läheltähän se liippaa”, Montinho pehmitti. ”Tai miten voi kuvata blondiksi nymfomaaniksi ja seikkailijattareksi kuningatarta, jonka lisänimenä oli Kasvattaja ja Hyvä äiti! Ja miten ihmeessä pojaksi on laitettu lihaksikas prinssi nimeltään Juhana VI! Eiköhän kyseessä ole paha kömmähdys? Mariat ovat menneet heiltä sekaisin.” Montinho vastaili perustellen kärsivällisesti: ”Se on postmodernismia, ja nuo ovat kuninkaallisten nimiä, tunnettuja ja arvostettuja tuotemerkkejä. Postmodernismissa käy mikä tahansa! Ihmiset vähät välittävät siitä, kuka oli Maria toinen, ja tuliko hän ennen vai jälkeen ensimmäisen!” Toisella puolellani istui eräs vakavaluonteinen näyttelijä, joka oli nostanut partakarvansa pään päälle mustaksi kähäräksi diadeemiksi, jotta ne eivät sotkeentuisi vihanneskeittoon. ”Filmi on sekametelisoppa parhaan eurooppalaisen porno kitsch -saippuasarjan tyyliin”, tämä intellektuelli totesi. ”Kaikki yhteistyöproduktiot ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia. EU-tukien kilpailusääntöjen takia niillä on yksi ja sama formaatti.” Mies jatkoi: ”Minusta se on kumma, että kukaan ei odota amerikkalaisten osaavan erottaa jesuiitat dominikaaneista. Kukaan ei ihmettele, vaikka amerikkalaisessa sarjassa olisi Ranskan kuningatar, joka hyppää laukkaavan hevosen selkään ja osoittautuu miekkailutaituriksi. Eurooppalaisilta vaaditaan paljon enemmän, siksi varmaan että meillä on historiaa.” Montinho, joka vainusi helposti ironian, hyökkäsi vastaan: ”Pitääkö taas mollata amerikkalaisia? Kyllä heilläkin on historiansa. Sinä et vain tunne sitä!” Vakava näyttelijä vilkaisi Montinhoa huppuni takaa ja ravisti päätään pahoinvoivan näköisenä.
Iltaviideltä oli vielä valoisaa, kun assistentti kutsui meitä. Olin juonut niin monta espressokahvia että melkein kävelin käytävän seiniä päin kuin aallokossa. Näin kaiken pätkittäisenä. Todellisuus näyttäytyi minulle irrallisina katkelmina. Kuulin ja näin joka suunnalta lauseiden rippeitä, kaikuja, vaimeita hymyjä, tummia värejä, läikkiä, valonvälähdyksiä. Näyttämön nähdessäni minun teki mieli paeta. Muovimaalilla vasta maalatun, vielä kostean seinän edessä oli rivissä kidutuslaitteita asianomaisine kidutuksen uhreineen. Nämä olivat puolialastomia ja hämmästyttävän levollisia. Valaistus oli niin hämärä, että se häivytti henkilöhahmoilta ainakin yhden ulottuvuuden. Kidutettavien joukossa oli kaksi nuorta, veren ja noen taiteellisesti tuhrimaa kaunotarta. Heti kun huudettiin ”kamera käy”, he alkoivat kiemurrella hekumoiden kiihottavissa tuskissaan. Ohjaaja tuli tervehtimään meitä, ja kaiken tohinan keskellä hän sekoitti nimemme ja osamme niin, että minä olin vähällä saada ylennyksen. Hän käski minun vetää parran pois ja laittaa naamalleni turmeltuneen, mutta vakavan ilmeen. ”Sinä olet paskiainen”, hän selitti minulle, ”nautit kiduttamisesta, ymmärrätkö? Tämä ei ole sinulle työtä vaan nautinto, mutta koska olet kirkonmies, et voi antaa muiden huomata sitä, tajuatko? Sinä olet suorittamassa tehtävää, joten vakava ilme. Mutta oikeasti nautit siitä, joten sinun pitää näyttää…” Yksi teknikoista keskeytti hänet, sillä joku lamppu oli alkanut reistailla, joten oli parasta kuvata näytös valmiiksi ja lopettaa turhat pulinat. Ohjaaja kääntyi vielä Montinhon puoleen ja sanoi: ”Ja sinä olet…” Montinho heilautti hänelle kättä ja myhäili henkilöhahmoonsa sulautuen, että tiesi mainiosti olevansa paskiainen.
Puoli kahdeksalta aamulla olin valmiiksi puettu ja maskeerattu. Sen jälkeen minun piti jäädä lounasaikaan asti seisoskelemaan sandaaleissa kolkolle käytävälle – inkvisitio toimi studiossa eräässä parakissa kaupungin ulkopuolella. Bia käveli ohitseni perinteisenä pyykkärinä, leveässä hameessa ja korsetissa, vaatemytty päänsä päällä, mutta ei tunnistanut minua. Ylläni oli monumentaalisen kihara parta ja näytin varmasti nuutuneelta vilun ja unenpuutteen takia. Tuotantoassistentin assistentti ohjasi minut armeliaasti ruokalaan, missä istuuduin muiden samaan veljeskuntaan kuuluvien munkkien pöytään. Pääinkvisiittori oli vanha portolainen näyttelijä Montinho, jolla oli kokemusta vaikka muille jakaa kaikenkarvaisista elokuvista ja televisiosarjoista. Hän oli keikkunut urallaan statistin ja pienten sivuosien välillä, minkä ansiosta hän oli saanut hankittua kokemusta ilman riskinottoa. Tarkkana havainnoijana hän oli saavuttanut mainetta kriitikkona ja miltei koomikkonakin. Hän tervehti minua läimäyttämällä näyttävästi olkaani (näyttelijät ovat säännöstään ilmaisuvoimaisia), ja aloimme kertoa kaskuja ja tarinoita adsl-liittymien asennuksesta ja nettikaapeleista. Jotkut kollegat kuvailivat sähkölaitoksen tunarointeja, toiset kaasuongelmia. Lopulta jäimme vatvomaan bensan hintaa. Koska me kaikki katselimme samoja uutisia emmekä tienneet yhtään enempää kuin sen mitä ruuduissa näytettiin, keskustelu muistutti kovasti televisiolähetystä. Vain eräs coimbralainen näyttelijä ja bloggari, joka asui eristyksissä pienessä kylässä ja konsultoi lähteitä suoraan internetistä, valitsi astetta pelottavamman maailmakuvan. Hän väitti tuntevansa hyvin ”intressit” meidän kuulemiemme uutisten taustalla ja lopetti lauseensa pahaenteisiin kolmoispisteisiin, jotka saivat ihomme kananlihalle. Tunnelman kevennykseksi aloimme puhua elokuvasta.
Montinho piti projektista. Hänen mukaansa siitä tulisi menestys. Kun mainitsin hänelle epäjohdonmukaisuuksista, asiavirheistä, juonen tyhjänpäiväisyydestä ja dialogien idioottimaisuudesta, hän iski minulle silmää ja vastasi intoa hehkuen: ”Sehän on fiktiota, pelkkää fiktiota! Se on täynnä toimintaa! Ja erotiikkaa! Ihmiset rakastavat sellaista! Kuka tahtoo tehdä laatuelokuvaa suurelle yleisölle? Eihän sellainen projekti olisi uskottava. Sitä pidettäisiin julkeana!” ”Hei mutta oikeasti”, yritin väittää vastaan, ”kuka nyt laittaa kuningatar Maria II:n inkvisition aikakauteen!” ”Melko läheltähän se liippaa”, Montinho pehmitti. ”Tai miten voi kuvata blondiksi nymfomaaniksi ja seikkailijattareksi kuningatarta, jonka lisänimenä oli Kasvattaja ja Hyvä äiti! Ja miten ihmeessä pojaksi on laitettu lihaksikas prinssi nimeltään Juhana VI! Eiköhän kyseessä ole paha kömmähdys? Mariat ovat menneet heiltä sekaisin.” Montinho vastaili perustellen kärsivällisesti: ”Se on postmodernismia, ja nuo ovat kuninkaallisten nimiä, tunnettuja ja arvostettuja tuotemerkkejä. Postmodernismissa käy mikä tahansa! Ihmiset vähät välittävät siitä, kuka oli Maria toinen, ja tuliko hän ennen vai jälkeen ensimmäisen!” Toisella puolellani istui eräs vakavaluonteinen näyttelijä, joka oli nostanut partakarvansa pään päälle mustaksi kähäräksi diadeemiksi, jotta ne eivät sotkeentuisi vihanneskeittoon. ”Filmi on sekametelisoppa parhaan eurooppalaisen porno kitsch -saippuasarjan tyyliin”, tämä intellektuelli totesi. ”Kaikki yhteistyöproduktiot ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia. EU-tukien kilpailusääntöjen takia niillä on yksi ja sama formaatti.” Mies jatkoi: ”Minusta se on kumma, että kukaan ei odota amerikkalaisten osaavan erottaa jesuiitat dominikaaneista. Kukaan ei ihmettele, vaikka amerikkalaisessa sarjassa olisi Ranskan kuningatar, joka hyppää laukkaavan hevosen selkään ja osoittautuu miekkailutaituriksi. Eurooppalaisilta vaaditaan paljon enemmän, siksi varmaan että meillä on historiaa.” Montinho, joka vainusi helposti ironian, hyökkäsi vastaan: ”Pitääkö taas mollata amerikkalaisia? Kyllä heilläkin on historiansa. Sinä et vain tunne sitä!” Vakava näyttelijä vilkaisi Montinhoa huppuni takaa ja ravisti päätään pahoinvoivan näköisenä.
Iltaviideltä oli vielä valoisaa, kun assistentti kutsui meitä. Olin juonut niin monta espressokahvia että melkein kävelin käytävän seiniä päin kuin aallokossa. Näin kaiken pätkittäisenä. Todellisuus näyttäytyi minulle irrallisina katkelmina. Kuulin ja näin joka suunnalta lauseiden rippeitä, kaikuja, vaimeita hymyjä, tummia värejä, läikkiä, valonvälähdyksiä. Näyttämön nähdessäni minun teki mieli paeta. Muovimaalilla vasta maalatun, vielä kostean seinän edessä oli rivissä kidutuslaitteita asianomaisine kidutuksen uhreineen. Nämä olivat puolialastomia ja hämmästyttävän levollisia. Valaistus oli niin hämärä, että se häivytti henkilöhahmoilta ainakin yhden ulottuvuuden. Kidutettavien joukossa oli kaksi nuorta, veren ja noen taiteellisesti tuhrimaa kaunotarta. Heti kun huudettiin ”kamera käy”, he alkoivat kiemurrella hekumoiden kiihottavissa tuskissaan. Ohjaaja tuli tervehtimään meitä, ja kaiken tohinan keskellä hän sekoitti nimemme ja osamme niin, että minä olin vähällä saada ylennyksen. Hän käski minun vetää parran pois ja laittaa naamalleni turmeltuneen, mutta vakavan ilmeen. ”Sinä olet paskiainen”, hän selitti minulle, ”nautit kiduttamisesta, ymmärrätkö? Tämä ei ole sinulle työtä vaan nautinto, mutta koska olet kirkonmies, et voi antaa muiden huomata sitä, tajuatko? Sinä olet suorittamassa tehtävää, joten vakava ilme. Mutta oikeasti nautit siitä, joten sinun pitää näyttää…” Yksi teknikoista keskeytti hänet, sillä joku lamppu oli alkanut reistailla, joten oli parasta kuvata näytös valmiiksi ja lopettaa turhat pulinat. Ohjaaja kääntyi vielä Montinhon puoleen ja sanoi: ”Ja sinä olet…” Montinho heilautti hänelle kättä ja myhäili henkilöhahmoonsa sulautuen, että tiesi mainiosti olevansa paskiainen.
